perjantai 31. toukokuuta 2013

Puolivaraus

Viikko alkaa kohtapuoliin olla paketissa. Vielä yksi sädehoito tälle päivälle ja sen jälkeen saa hengähtää viikonlopun ajan.

Iltapäivä tuli vietettyä Töölössä jalan kontrollin merkeissä. Sieltä tuli hyviä uutisia ja nyt onkin mieli taas virkeänä. Haavasta otettiin niitit pois ja todettiin, että erittäin siistiltä näyttää. Infektioriski on siis enää pieni. Jos sinne on joku "kiltti" bakteeri ihon alle jäänyt, niin se voi teoriassa vielä infektion aiheuttaa, mutta tosiaan aika pieni todennäköisyys.

Lisäksi luutuminen on edennyt suunnitellusti ja nyt saan seuraavat kaksi viikkoa varata jalalle puolet kehon painosta. Se helpottaa elämää melkoisesti, kun voi seisoa ilman keppejä. Kävin tätä vielä fyssarin kanssa harjoittelemassa, kun se äkkiseltään vähän vaikealta tuntui. Aivot haraa vastaan. Seisten sain vaakaa vasten harjoitellessa lähes puolet painosta leikatulle jalalle jo siirrettyä, mutta kävellessä on vielä tekemistä. Pitää harjoitella, koska tokihan se myös kävelyä huomattavasti helpottaa.

Kahden viikon päästä saankin jo varata jalalle koko painon. Kipsiä pitää vielä silloinkin käyttää, mutta periaatteessa saan mennä viilettää ilman keppejä. Eli viimeiset kaksi kipsiviikkoa on kävelyn suhteen normaalia. Se oli kiva yllätys se.

Nyt saankin sitten pyydettyä portin poiston sädehoidon jatkoksi, koska ei tarvitse murehtia sen leikkausahaavan kestävyyttä keppien kanssa suhaillessa. Näin sitä olisi sitten kuntoutuskunnossa heinäkuun alussa, kun kipsin saan pois.



t. Madratios

torstai 30. toukokuuta 2013

Video sädehoidosta

Kuvasin kokeeksi iltapäivän session videolle. Leikkasin kaikki alkuhässäkät, asettelut ja loppusäädöt pois, niin pysyy ihmiset anonyyminä. Sädehoito ei siis tunnu miltään, mutta suun alueelle osuessaan maistuu metallille / lyijylle

Videossa olen siis valmiiksi aseteltuna ja kun musat napsahtaa pälle, niin aika nopeasti myös hoitoprosessi pärähtää käyntiin. Jostain syystä koneen asettelun aikana kohdassa 1:16 laite jämähtää aika pitkäksi hoitoasentoon nro. 2. En tiedä miksi se niin tekee, mutta tuossa kohtaa ei siis sädetetä. Noin se on tehnyt joka kerta.

Ensimmäinen sädetysasento alkaa kohdasta 3:07 ja varsinaisen sädetysäänen voi kuulla alkaen kohdasta 3:23. Säteitä annetaan muutamien sekuntien ajan kuudesta eri asennosta.

Naamamaskin päälle asetellaan joku tehostinlappu, joka kuulemma tehostaa säteiden vaikutusta posken pinnassa. Näkyy tuollaisena vihreänä läpyskänä naamalla. Ja se muuten vähän ärsyttävästi blokkaa toista sierainta, mutta eihän tuonne maskin alle ole vielä tukehtunut.






t. Madratios

7/36 sädetetty

Suhteellisen nopeastihan tämä etenee ja sädehoidosta tulee rutiinia. En voi väittää, että maskista edelleenkään varsinaisesti nauttisin, mutta kyllä siihen tätä tahtia tuntuu nopeastikin tottuvan. Vein saliin vielä Panteran levyn, niin saa oikeanlaisen fiiliksen päälle. Ei kuulemma ole kovinkaan suosittu muiden potilaiden keskuudessa tämä mun tuoma levy, mutta hoitajia mun valinta hymyilyttää. Ei kai kaikilla voi olla yhtä hyvä musiikkimaku, kun mulla.

Poskessa ei vielä näy ulkoisesti mitään, mutta kyllä sitä jo vähän kutittaa. Aika-ajoin tekisi siis mieli raapia. Suussa ei varsinaisesti myöskään näy mitään, paitsi ehkä siellä on alkanut normaalista poiketen hieman pahalta maistua. Tuttu sytostaateista, voisin sanoa. Ei kuitenkaan vielä mitään valkeaa peitettä tai mitään. Muutamalla maskikohtalotoverilla tosin on makuaisti hoidon aikana lähtenyt, joten en vieläkään edes yritä uskotella itselleni, että tästä ilman lyhytaikaisia sivareita selvittäisiin.

Ja jos makuaisti lähtee, niin se vesittää mun suunnitelman korkata skumppa viimeisen sädehoidon jälkeen. Alunperin ajattelin tulla siihen prätkällä ja lähteä siitä sitten aikauismaisen arvokkaasti kumit käryten, mutta kun se ei nyt näköjään onnistu, niin olkoon skumppa hyvänä vaihtoehtona. Siitä sitten pikkuhiprakassa bussiin, räyhäämään elämäntotuuksia teineille ja putkaan. Loistosuunnitelma.

Ennen sitä iltapäivällä sädetys jatkuu taas ja viikon päätteeksi on 10/36 sädetetty. Otan mahdollisesti yhden sädetyksen videolle, kun kuvata siellä kuulemma saa. Eipä siinä tosin mitään ihmeellistä sinänsä ole, mutta vaikka sitten muistoksi.

Huomenna on sädetysten lisäksi vielä jalan kontrolliröntgen ja lääkäritapaaminen. Ei enää juurikaan kipuile tuo jalka, joten toiveissa on, että parantuminen on edennyt suunnitellusti. Varauskin oli suunniteltu 2+2+2, mitä se ikinä tarkoittaakin, mutta selvinnee huomenna.


t. Madratios

maanantai 27. toukokuuta 2013

Toinen sädehoito

Näitä kirjoituksia tuskin tulee kolmeakymmentäkuutta, mutta laitetaan nyt tässä alkupäässä vielä, että mikä meininki. 18:40 oli siis tämänpäivän toinen sessio, joka oli samanlainen kuin ensimmäinenkin. Operaatio lyhenee jonkin verran, koska kolmella ensimmäisellä kerralla ennen hoitoa otetaan tarkistuskuvat. Sen jälkeen ne tulevat viikon välein.

Otin siis 1mg:n temestaa ennen tätä hoitoa ja erään kohtalotoverin vinkistä hyräilin Star Warsin tunnaria ja ajattelin olevani sotilas. Kohtuullisen hörhömeininkiä, mutta mitäpä sitä ei kokeilisi. Maski tuntui ihan yhtä ahdistavalta, kuin aikaisemminkin, mutta pakkohan siihen on tätä tahtia tottua. Ja oliko sitten temestasta, vai mistä johtuen, mutta nyt se meni huomattavasti helpommin jo.

Olin ensimmäisessä hoitokerrassa silmät kiinni ja niin ei kuulemma saanut ollakaan. Varmuuden vuoksi minun tuli katsoa ylöspäin, eli onko se nyt sitten värikalvo vai mikä, kun piti mahdollisimman ylös turvaan saada. Tein työtä käskettyä. Toivottavasti en tule sokeaksi tuon yhden kerran virheeni takia.

Muita havaintoja oli metallin maku suussa. Vai oliko se sittenkin haju? Jostain syystä ihmeen hankala erotella, mutta kyllä mä makua veikkaisin. Ilmaantuu siis sädetyshetkellä ja katoaa sädetyksen loputtua.

Jos joku on katsonut Chernobyl dokumenttia, jossa likvidoijat menevät räjähtäneen reaktorin katolle heittämään polttoainesauvoja maahan, niin he sanoivat maistaneensa vahvasti lyijyn/metallin suussaan katolla ollessaan. Toivottavasti en ihan yhtä hc-annoksia saa, mutta heti tuli mieleen. Tosin nämä kaverit kertoivat myös, että eivät myöskään sillä hetkellä tunteneet hampaitaan. Saivat siis hekin sädehoitoa, mutta taisi tulla tappavat annokset sillä kertaa. Saa nähdä, mitä itselle kehkeytyy.

Prosessina tuo minun osalta menee kaikkineen niin, että maski naamalle ja jokin läpyskä oikeaa kasvonpuolta suojaamaan/tehostamaan pinnalista vaikutusta, kaksi kohdistuskuvaa ja hoito kuudesta eri asennosta. Pisin aika menee koneen siirtelyyn ja itse sädetysosio kaikkineen kestänee arviolta alta minuutin. Se ei ole, kuin muutama hassu sekunti per asento, kun se kone siinä räpättää. Veikkaisin, että ilman kohdistuskuvauksia se on 10min., kun se maski naamalla kaikkineen on.

Ehkä tästä selviääkin. Huomaan vaan itsessäni, että on pikkuhiljaa alkanut kiukuttaa tämä hoitaminen. Voihan sekin tietysti vaikuttaa siihen, että miten noita hoitoja kokee.


t. Madratios


Ensimmäinen sädehoito

Sädehoitohan on yksittäisenä hoitona näistä syöpäkinkereistä se helpoin. En tietenkään pidemmällä aikavälillä ota kantaa, kun nyt on alla vasta se ensimmäinen, mutta pelkästään yhden hoitokerran näkökulmasta.

Fasiliteetit tottakai, kuten asiaan kuuluu, on syöpähommissa aina jostain Neuvostoliiton päiviltä. Kellarikerros, kälyinen huone ja sädehoitokonekaan ei sitä viimeisintä huutoa ainakaan ulkoisesti näyttänyt olevan. Ei ainakaan sellainen, mitä Youtubessa näkee. Toivottavasti on edes teknisesti hyvä. Pöydällä oli 90-luvun mankka, josta pauhasi ikivihreitä. Oikeesti jotain Jamppa Tuomista ja kumppaneita. Hoitohenkilökuntakin oli oikein mukavaa ja rutinoitunutta ja hoitokin kestää vain 10-15 minuuttia. 

Helppoa, eikö totta?

Niin. Olisi varmasti, jos saisi olla ilman sitä keskiaikaista kidutusmaskia. Nyt makaan siinä pöydällä naama liimattuna ja ainoa kunnollinen hengitysreikä on nenän kohdalla. Suu on lukittu kiinni-asentoon ja silmillä näkee jotain. Etukäteen ajattelin, että ei se maski varmaan enää niin karmea ole, mutta on se. Ainoa pelastus on tuo hoidon verrattain lyhyt kesto. Sen kymmenisen minuuttia saa juuri ja juuri pinnisteltyä, ettei mene järki.

Ja illalla uusiksi. Mikäs sen kivempaa. Noh, temestaa paketillinen naamaan, niin ehkä se siitä. Nyt mentiin luomuna ja ei toiminut.

Ai niin. Se on nyt sitten 2 kertaa päivässä ja 19.6 on viimeinen sädehoito. Saas nähdä.


t. Madratios


lauantai 25. toukokuuta 2013

Viikko leikkauksesta

Mä en nyt muista ihan tarkalleen kaikkia sairaalassani saamia ohjeita, ja kun muutenkin olen ihan vaan hitusen kyllästynyt tähän sairastamiseen, niin en ole jaksanut tarkistellakaan. En siis muista, että mitä tuosta kipsin käyttämisestä tarkalleen ottaen ohjeistettiin, mutta muistelen mulle annetun luvan pitää kipsiä veks paikallaan ollessain. Näin myös olen tehnyt ja jalkaa olen pitänyt koholla tottakai.

Kipu on jalan osalta tässä viikon aikana hieman hellittänyt ja särkylääkkeet olen jättänyt pois, kun tuntuivat vetävän pakin sen verran kovaksi, että vessassa käymisestä muodostui melko infernaalinen kipukokemus. Kipu siis taisi vain siirtyä perseeseen. Muutenkaan en noista panacodeista huomannut juurikaan mitään apua olevan, joten mitäpä sitä kovasta mahasta turhaan kärsimään.

Kyllähän tuo tietysti vähän äreäksi vetää, koska vaikka maha on jo erinäisten muuvien ansiosta parempi, niin eihän se hanuri heti parane. Eikä se pelkkä infernaalinen kipu, vaan kun se vuotaa myös verta. Toivotaan, että alka kohta parantua, niin eivät ole leikkelemässä persettäkin seuraavaksi.

Kohta pitäisi alkaa poistelemaan tuota haavalappua ja mennä ensimmäistä kertaa suihkuun niin, että haavan kastelee. Jälleen kerran muistelen, että se oli viikko leikkauksesta, kun mun piti näin tehdä. Normaalistihan haavalappu poistetaan vuorokausi leikkauksesta, mutta kai mulla sen verran kovempi infektioriski oli/on, että sen johdosta eri ohjeistuksen sain. Aika siistin näköinen tuo haavalappu näin ulkoisesti kuitenkin on, että ei se haava mitenkään erityisen paljon ole vuotanut.

Hammaskuvauksistakaan ei mitään soittoa tullut, joten kai siellä siis kaikki ihan kunnossa on ja näin ollen sädehoito alkaisi maanantaina. Saa nähdä, että ovatko päättäneet antaa sen 18:ssa päivässä, vai mennäänkö alkuperäisen suunnitelman mukaan. En mä ihan kauheasti sitä maskia odota, mutta onpahan sekin sitten aloitettu ja joskus mahdollisesti ohikin.

Karvaupdatesta sen verran, että viimeisestä sytosta on nyt 20 päivää ja vielä ei näy merkkejä missään. Ei edes orastavia haivenia.


edit. Onhan se ihan siististi lähtenyt parantumaan


Tällä kertaa niittejä

Kantapäässäkin on jokin vaurio



t. Madratios

tiistai 21. toukokuuta 2013

Sädehoidon simulointi

Simulointi olikin ympätty TT-kuvaukseen, eivätkä ne siis olleet kaksi erillistä tapahtumaa. Ilmeisesti varsinainen maskintekijä oli sairastunut, jonka takia näin toimittiin ja sen takia varmaan ajatkin olivat jonkin verran myöhässä. Ennen simulointia kävin siis kolmiosairaalassa hammaskuvauksissa ja sen jälkeen könkkäilin syöpikselle.

Meinasi käydä ihan liikunnasta ne matkat, kun se kolmiosairaalan röntgen on muutaman mutkan takana siellä kellareissa ja sieltä syöpiksellekin on vähän matkaa. Ainakin keppien kanssa jolkotellessa niin, että toiselle jalalle ei saa varata.

Kaikki perättäin varatut ajat olivat siis myöhässä, mutta ei sentään useita tunteja. Tuon jalan kanssa vaan on nihkeä odotustiloissa venailla ja yrittää viritellä jotain ratkaisuja, että sen saisi koholle. Sentään ei mennyt aikataulut sekaisin sen takia, että jokin noista ajoista olisi sattunut olemaan ajoissa. 

Simulointi oli minun tapauksessa käytännössä naamamaskin tekemistä, joka pitää mun pään ja yläkropan paikallaan sädetyksen ajan. Siihen myös tuli kohdistusmerkit. Sädehoitokone on käsitykseni mukaan eräänlainen servomoottoreista koostuva kokonaisuus, jota voidaan ajaa tarkasti tiettyihin paikkoihin. Ja kun sitä paikoitetaan tietyn koordinaatiston mukaan, on minun oltava aina samassa paikassa, että sädetyskohta on oikea. Jos minä olen väärässä asennossa ja kone oikeassa, niin perseelleen meni.

Yllättävän monimutkainen prosessi se on hakea sädetykselle oikea paikka. Siellä verrataan vanhoja kuvia, jossa kasvain vielä on voimissaan näihin nyt otettuihin. Sen mukaan sitten päätetään sädetettävästä alueesta.

Se maski oli ahdistava. Ei kahta sanaa. Tulikuuma ja märkä muovinen verkko, joka iskettiin vartiksi naamalle kuivumaan. Se oli niin kuuma, että nenänvarteen tuli pienet vesikellot. Koviksena en kuitenkaan inahtanutkaan. Maski levittäytyi aina ylävartalolle saakka, että myös se pysyy paikallaan. Hengittää piti nenän kautta ja maskin kuivuessa suoritettiin kuvauksia.

Suu tuntui kuivalta ja ahdisti. Sellainen suljetun paikan kammo -fiilis siitä tuli, vaikka tokikin pystyin sen verkon läpi näkemään. Leuka vaan ei liikkunut, kun olisi tehnyt mieli kielellä huulia kostutella. Pääasiassa yritin hengitellä nenän kautta, mutta hankalalta se vähän tuntui. Miksi noiden pitää aina olla niin perseestä? Juuri eilen juttelin frendin kanssa, että miksi lääkkeet ei voisi vaikka nuorentaa 10 vuotta, kasvattaa hauista ja tuoda vanhaa hiusrajaa takaisin? Ei. Aina ne aiheuttaa 10 muuta oiretta samalla, kun parantaa yhden. Ja kaikki tutkimukset on aina jollain tavoin epämiellyttäviä.

Tässä muuten vielä video siitä maskin tekemisestä. Aika pitkälle tuollainen se oli minullakin.

Lopuksi sädehoitolääkäri tuli moikkaamaan ja kertoi, että hän tutkii vielä tilannettani ja jos mahdollista, niin hoito annettaisiin 18:ssa päivässä niin, että saisin säteitä kaksi kertaa päivässä. Kokonaisannostus ilmeisesti pysyisi samana, mutta hoitokertoja tulisi 36. Vastasin, että tee niin kuin tykkäät. Mitäpä minä siihen kantaa ottamaan.


t. Madratios


maanantai 20. toukokuuta 2013

Sytostaatit ohi, sädehoito alkaa

Kyllä. Tänään sain sädehoidon suunnittelutapaamisessa varmistuksen sille, että sytostaatit on nyt ohi! Onhan se tietysti nopeasti ajatellen mahtava juttu ja onnelliseksi se kieltämättä osaltaan tekee. Syöpätouhuissa tosin onnellisuus on suhteellinen käsite ja jokin tuppaa aina kumoamaan sellaisen kaikkivoipaisen hyvän olotilan.

Olkoon se tällä kertaa tuo sädehoito, jota nyt kuulemma saankin 27 kertaa ja annostus on 54Gy. Todennäköiset sivuvaikutukset paikalliset palovammat ja suun limakalvovauriot. Lisäksi voi kehittyä kaihi! Kylläpä on taas helvetin hienoa. Ilmeisesti korkein oikeus oli nostanut tuon annosmäärän ylöspäin, koska alunperin puhuttiin 20:stä kerrasta ja 40.:stä Gy:stä.

Huomenna menen kuvauttamaan hampaat ja jos sieltä jotain poistettavaa löytyy, niin hoidon aloituspäivä luonnollisesti siirtyy, mutta jos selviää pelkällä paikkaamisella tai kuvista ei mitään löytyisi, niin sitten hoito alkaa maanantaina. Mä en mun tuurilla (valitettavasti vastoin omaa filosofiaa joudun näin toteamaan) jaksa enää uskoa, että sieltä ei mitään löytyisi. Hammaskuvista siis. Tässä menee jalat poikki ja veret ohenee, niin kyllä siellä nyt yks hammas vähintään on mätä oltava.

Huomenna hammaskuvien lisäksi jostain syystä otetaan TAAS tt-kuva. Juurihan se otettiin. Jos jalka kestäis tamppaamista, niin polkisin kiukusta jalkaa. Onneksi tällä kertaa mennään natiivina, eli varjoainetta ei sentään käytetä. Lisäksi huomenna tehdään simulointi, sekä kasvomaski.

Vähän siis väsyttää jälleen tämä jatkuva sairaalaympäristössä oleminen, mutta käykääpä itse 9kk putkeen sairaalassa, niin kyllä siinä välillä on huumori koetuksella.

Ja kun nyt voidaan jo puhua, että viimeisestä sytosta on kohta kolme viikkoa, eikä kulmakarvat osoita vielä mitään kasvun merkkejä, niin vetoja otetaan vastaan, että milloin sieltä ensimmäiset tummat karvat esiin putkahtaa?


t. Madratios

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Kotona

Tänään heittivät niska-perse-otteella mut pihalle, vaikka kuinka yritin anoa lupaa jäädä hoidettavaksi. Ei auttanut koirailmeellä anominen ja perään heittivät vielä reseptitkin, että vedä itse lääkkees tästä eteenpäin. Edes opiaatteja ei mukaan saanut, vaan tästä eteenpäin olisi kuulemma panacodeilla pärjättävä. Niin ne vaan heittää potilaat kovan maailman armoille.

Keräilin itseäni siinä pihalla hokien, että kyllä minä selviän. Ja apteekin kautta, kun kotiin menin, niin mukaan tarttui myös inhat verenohennuspiikit, joita kuulema ainakin kolme viikkoa joka päivä pitäisi piikittää. Ettei tulisi veritulppaa. Kaikenlaiseen sitä vielä joutuu venymään. Kasvutekijöistä pääsee eroon, niin tilalle tulee toinen piikki. Nämä ovat vielä neulaltaan paksumpia ja joutuu näköjään lyömään ihosta läpi kovemmalla voimalla, että ei nipistä. Inhalta noiden piikittäminen jo ajatustasollakin tuntuu.

Varpaat saan laskea maahan ja kävellä keppien kanssa niin, että tuo kipeä jalka toimisi ns. Oikean jalan tavoin. Varsinaisesti sille ei painoa saa vielä varata, mutta puhutaanko tuossa nyt hipaisuvarauksesta vai mistä. Parin viikon päästä on kontrolli, jolloin leikkaushaavasta poistetaan niitit ja jonka jälkeen painoa ruetaan asteittain jalalle varaamaan. Kipsin taitaa saada pois heinäkuun alkuun mennessä.

Huomenna sitten sädehoidon suunnitteluun ja siitä se homma taas etenee. Edelleen vähän kyrsii koko jalkaepisodi verenohennuslääkkeineen päivineen, mutta ei kai se auta, kuin kärsiä.


t. Madratios


Rääkyjät

Kirjoitellaan nyt sitten, kun ei täällä ainakaan nukuta. Siitä pitää huolen rääkyvät ihmiset ja kipeä jalka. Jalkaa lääkitään oxynormeilla, jotka tekee olosta siedettävän aina muutamaksi tunniksi. Kyllä sitä oloa senkin jälkeen sietää, mutta on se haavakipu kuitenkin sellaista, että unta ei saa. Ja tilanne tietysti pahenee, kun käy vaikkapa vessassa tai muuten liikkuu, jolloin jalka on alaspäin. Se turpoaa nopeasti ja kipuilee hyvinkin voimakkaasti. Se on tietysti normaalia ja oli odotettavissa eikä siinä mitään. Kyllä sen kestää, kun vähän tsemppaa ja ottaa lääkettä.

Toinen luku on nämä rääkyvät ihmiset, joita täällä tuntuu joka yö olevan. Eikä todellakaan käy sääliksi, kun sattuu myös rääkymisen sisältö kaikumaan koko osastolla. On pkkusormessa naarmua ja kun ei sekunnissa särkylääkettä tule tai kotiin heti päästetä, niin oikeudekseen katsotaan pitää kaikki muut hereillä RÄÄKYMÄLLÄ asiasta. Ja se rääkyminen ja määkiminen ei ole mitään hetkellistä, vaan nämä vajakit jatkaa ja jatkaa ja jatkaa. Kaikista kovaäänisimmät inisijät ovat vaatimassa huomiota ja tylyttämässä hoitajia ilman mitään vakavia oireita. Aikuiset ihmiset. Viime yönä joku ulvoi "mä tapan itteni, mä tapan itteni". Mielessäni totesin, että hyppää siitä ikkunasta jo. 

Uskomatonta huomata miten hyvin hoitohenkilökunnan hermot pysyy viileänä. Ei onnistuisi itseltä.


t. Madratios




lauantai 18. toukokuuta 2013

Hyvä tuli

Aamulla olikin aikainen herätys, kun mulle oli unohdettu kertoa, että pääsen saliin ensimmäisenä. Ei oikein hissi taas kohonnut ja saivat useamman kerran selittää mitä täällä tapahtuu. Mä taidan olla siinä tilassa jotenkin koominen, kun mun sekoilu tuntui kovin naurattavan. Herätyksen jälkeen sain vielä vähän yli tunnin torkkua ja sehän jopa onnistui. Ei siis alkanut jännittää.

Leikkaussali alkaa tuntua jo sen verran tutulta, että usein siellä vaivaava vapinakin loisti poissaolollaan. Pöydälle siirryttyäni kysyttiin, että olenko koskaan saanut selkäydinpuudutusta. En muuten ollut, joten jotain uutta sentään oli luvassa. Mies kyljelleen, pintapuudutus ja sitten varsinainen puudutuspiikki ytimeen. Ensimmäinen tuikkaus ei onnistunut, kun pintapuudutus ei tainnut vielä vaikuttaa ja väistin neulan. Mulle kävi sitä samaa selkää tatuoidessa jatkuvasti. Jotenkin se kutitti ja vaistomaisesti karkasin. Asennon korjaus ja uusi yritys, joka onnistui. Ja jos joku ei ole vastaavassa tilanteessa ollut ja joutuu, niin toiminpide on helppo. Ei nippaa verikokeenkaan vertaa.

Nopeasti alkoi alakroppa puutumaan ja vähän ahdistavalta tuntui se, että ei pystynyt jalkojaan liikuttelemaan, eikä tuntenut nivusiaan. Puudutus oli käytännössä täydellinen kylkiluista alaspäin. Sen jälkeen suoritetiin vielä kylmä/kuuma testejä ja oli aika mielenkiintoista, että kosketuksen sinällään tunsi, mutta ei kylmää tai kuumaa.

Ennen kuin huomasinkaan minulle kerrottiin, että leikkaus on jo käynnissä ja jalka avattu. Kuulin kuinka luunpäitä ensin hiottiin hiomakoneella, jonka jälkeen asennettavaa levyä soviteltiin paikalleen. Lopulta alkoi kuulua poran ääntä, jolloin tiesin ruuveja asennettavan.

Homma oli ohi tunnissa ja yllätys oli melkoinen, kun suojat poistettiin. Olin koko ajan luullut, että jalka olisi koukussa, mutta siellähän se oli ojennettuna. Todella friikki fiilis nähdä, kun jalkaa asetellaan ja itse ei tunne mitään. Noin tunti leikkauksesta leikattua jalkaa sai jo vähän liikuteltua. Tuo toinen jalka alkoi toimia paljon nopeammin, mutta leikattuun jalkaan ei tunto vieläkään ole täysin palautunut. Pikkuhiljaa se kuitenkin näyttää palautuvan ja leikkaushaavaakin alkoi jo hieman aristaa, joten otin vähän droppeja, ettei ala liiaksi kivistellä.

Iltapäivällä jalkaan aletaan duunailemaan irroitettavaa kipsiä ja jos mitään ihmeellistä ei tule, niin huomenna varmaankin pääsen himaan. Mut sijoitettiin nyt omaan huoneeseen infektioriskin takia. Tuota leikkaushaavaa seuraillaan vähän tarkempaan, ettei tosiaan pääsisi tulehtumaan. Aavistuksen kohonnut riski mulla siihen siis on, mutta ei ne mun veriarvot niin huonot olleet, että se mitenkään merkittävästi normaalia ihmistä korkeampi olisi.

Pakko vielä mainita, että tänään paukkui myös ennätyksiä. Neutrofiiliennätykset siis. Eilen piikitin zarziota, kun neutrofiilit olivat arvossa 1 ja niitä hieman haluttiin nostaa. Kyllähän ne tosiaan nousi - 27 kertaiseksi. 27 oli siis tämänpäiväiset neutroofilit, joka on mun henkilökohtainen ennätys. Sitä lappua kävi muuten useampikin ihminen ihmettelemässä.

Loppuun vielä kuva käsityöläisen taidonnäytteestä. Luulisi pysyvän luunpäät paikallaan.




t. Madratios


perjantai 17. toukokuuta 2013

Odottelua

Töölön sairaala on mielenkiintoinen mesta. Kaikenlaisia ääniä kiljuvista mummoista aina sekoileviin kärrättäviin kuulee / näkee ja tyhjä huonekin täyttyi yön aikana kaikenmoisista tapaturmailijoista. Se myös tarkoittaa sitä, että tällaisten "ei kiireellisten" tapausten hoitaminen on haasteellista. Käytännössä kun leikkaussaliin kaikki kiilaa ohitse.

Täälläpä sitä siis aamusta asti on odoteltu tietoa leikkausajasta ja nyt tulikin tieto, että leikkaus siirtyi huomiselle. Tosin nyt se sitten on myös varma, koska huomiselle on varattu erillinen leikkaussali jonon purkamiseen. Sieltä ei siis aivot lytyssä olevat potilaat puske mun ohi.

Kyllä tuota jalkaa vaan jomottaa. Vähän helpotti, kun kipulääkkeissä siirryttiin opiaatteihin, mutta silti. Tuntuu, kun tulisi tuo luunpää ihosta läpi, vaikka ei se oikeasti ole lähelläkään. Jomottava, jatkuva kohtalainen terävä kipu on luonnehdintani.

Ihme perseilyä nuo veriarvotkin harrastaa. Eilen neutrofiilit ja leukosyytit oli viitearvoissa ja tänään sitten neutrofiilit oli tasan yksi. En käsitä miten se arvo voi seilaa noin paljon päivätasolla. Ei tuo yksi leikkauksen kannalta onneksi katastrofi ole ja saahan sitä vielä zarziolla buustattua. Tähän on pakko sanoa, että kyllä nää muut lekurit on melkoisen ulapalla näistä syöpätouhuista :) Sellaista arpomista meinaa välillä olla, mutta onneksi uskoivat nyt sen verran, että konsultoivat mun omaa osastoa, eivätkä keskenään arvo, että tungetaanko zarzio silmämunaan vai vatsamakkaraan. Karrikointia luonnollisesti. Mukavaa porukkaa täälläkin on ollut.

Nyt on myös vähän ristiriitaiset fiilikset. Se nimittäin on todennäköisesti niin, että mun viimeinen sytostaattisykli jätetään sen tuomien leikkaustulokseen vaikuttavien riskien takia antamatta. Tavallaan siitä tuli ihan mieletön fiilis ja tavallaan epävarmuus. Eihän noita myrkkyjä kukaan halua, mutta varmuuden hakeminen taudin kukistamisessa taas tilkitsee ainakin päätä, jos ei muuta.

Luotan kyllä hoitaviin lääkäreihin ja ymmärrän faktat. Mun kasvain reagoi poikkeuksellisen nopeasti ja olen saanut tänne asti täydet laidalliset myrkkyjä. On kuulemma tilastollisesti hankala sanoa, mikä on tuon viimeisen 13. syklin vaikutus kokonaisuuteen. Oli miten oli, tällä tietoa se oli sytojen osalta tässä ja sillekään en jälleen mitään voi, joten otetaan sekin hyvänä uutisena. Faija tulee käymään moikkaamassa ja juhlan kunniaksi tilasin pussillisen Dumleja.


t. Madratios


torstai 16. toukokuuta 2013

Puukkoa pohkeeseen

Ettei tämä poteminen kaikkine vivahteinen kävisi edes päivän ajaksi liian tylsäksi, niin kävin tänään jalan kontrollissa. Ensin kuvaukset, sitten pari tuntia odottelua lääkärille ja tyly tuomio: pitää leikata. Eihän siellä luut vastakkain enää olleet ja siitä tuo kieltämättä välillä melko kovakin jalassa ollut kipukin johtui.

Sitten alkoi arpominen, että voidaanko sitä oikeasti leikata ja milloin. Kerroin lääkärille tilanteeni, kaksi päivää vanhat veriarvot ja vinkkasin ottamaan epikriisin esiin, jossa oli hoitavan lääkärini lausunto mahdolliseen leikkaukseen liittyen. Ja kun uudet, tänään otetut labrat näytti ihme ja kumma kriittisten arvojen osalta olevan viitearvoissa, niin ukko sisään osastolle. Suoraan lääkärinkäynniltä.

Nykyinen kipsi vedettiin pois, laitettiin lasta tilalle ja nyt venailen täällä Töölössä leikkausta, joka on johonkin aikaan huomenna. Ruuvia ja levyä on siis luvassa. Pohjeluu on kokonaan poikki, jota en jostain syystä ollut itse edes ymmärtänyt. Luulin, että se on vain murtunut osittain, kun kuvia en viikko sitten itse edes nähnyt.

Joo. Mikäs tässä taas sairaalakuteissa makoillessa. En oikein osaa sanoa vituttaako vai ei. Tietyllä tavalla olo on huojentunut, koska ruuvaaminen käytännössä mahdollistaa nilkan entiselleen palautumisen, mutta toisaalta aina leikkaukseen kuitenkin tiettyjä riskejä liittyy. Niitä en tosin terveenä ollessa ole koskaan edes ajatellut, mutta nyt en tiedä, että miten tuo pääkoppa vielä venyisi, jos jotain komplikaatioita sattuisi tulemaan. Enpä minä niillekään mitään mahda, tai näköjään millekään muullekaan, joten käännän aivot off-moodiin ja olen ajattelematta koko asiaa.

Kyllä mä tykkään, että on ohjelmaa, mutta nyt sais kyllä mennä vähän rauhallisemmin hetken aikaa.


t. Madratios





tiistai 14. toukokuuta 2013

Allergiaa

En käsittääkseni ole juurikaan millekään allerginen, mutta nyt on kyllä jostain syystä vähän tukala olo. Kävin tänään labroissakin varmistamassa arvot, kun keuhkot hieman rohisee ja räkää tulee. Olotila on nyt muutaman päivää päällä ollut, mutta labrat oli kuitenkin ihan hyvät. Ei siis mitään infektiota ainakaan näyttäisi päällä olevan. Lämpötila tosin heilui siellä 37.0 - 37.6 arvoissa useamman päivää, mutta kun ei tuon ylemmäs noussut, niin en asiaan sen kummemmin silloin reagoinut.

Jalka tosin jatkaa ajoittaista kipuiluaan ja aina välistä alkaa jomottelemaan. Kipsi on mallia edestä halkaistu ja voihan olla, että minun noita tiukkuutta sääteleviä säätöhihnoja pitäisi vähän adjustaa, mutta ei ole tullut niihin kuitenkaan koskettua. On vähän sellainen fiilis, että en osaa. Pitäisikö niitä sitten kiristää vai aukoa? Ohje oli, että jos turpoaa, niin hihnoja pitäisi löysyttää ja vastaavasti kipsin tuntuessa löysältä, niitä pitäisi kiristää. En mä oikeasti osaa sanoa, että turpoileeko se vai mitä. Kipeä se välillä on.

Torstaina tuon jalan suhteen kontrolli jo kuitenkin on, joten saa kirurgi sitten kiristellä tai löysäillä, miten parhaaksi näkee.

Perjantaina taas ollaan lääkärin luona syöpäklinikalla. Silloin suunnitellaan sädehoitoa.


t. Madratios

lauantai 11. toukokuuta 2013

Luukipuja

Huh. Olipahan taas yö. En tiedä montako litraa tuli hikoiltua, mutta monta. Aamulla herätessä oli huono olo, joka on tässä pikkuhiljaa korjaantunut. Yön aikana kului 160mg oxynormia, joten ennätykset paukkui huolella. Se on yli puoli paketillista lääkkeitä. Melkoinen määrän nousu, kun viimeksi meni 60mg. Nuppi oli kyllä erittäin sekaisin ja olo epämiellyttävä, vaikka kipuun tehosikin.

Vielä olisi ollut 2 päivää zarziota jäljellä, mutta oli pakko ottaa yhteyttä osastolle ja tiedustella päivystävän lääkärin mielipidettä jatkosta. Hän oli sitä mieltä, että lopetan piikitykset tällä erää taas tähän. Eiliset labrat kuitenkin olivat tuloksiltaan ihan hyvät, joten eiköhän tuo infektion riski ole tarpeeksi pieni.

Juuri sain uuden reseptin noille oxynormeile ja jos viimeinen hoito toteutuu ja sen jälkeen pitää piikittää, niin joudun vielä yhden paketin noita hakemaan. Ei tunnu kauhean kivalta ajatukselta, koska tuollaisilla annoksilla noista ei ainakaan mikään hyvä olo tule.


t. Madratios

perjantai 10. toukokuuta 2013

Anger management

Onneksi ei ole tarvinnut mitata verenpainetta näiden parin päivän aikana. Se ehkä saattaisi olla vähän koholla. "Raivo factor" meinaa siis hetkittäin ottaa hieman nousua, kun tuntuu niin avuttomalta tämä keppien kanssa eläminen.

Eilinen suihkuseikkailu oli ensimmäinen, joka katkaisi kamelin selän. Jalalle ei saa varata, se on kipeä, eikä kipsi saa kastua. Niinpä suihkuun meneminen on suoritus, jossa ensin jollain istuimella istuen (tässä tapauksessa keittiön tuoli) riisutaan vaatteet. Sen jälkeen tietysti olet unohtanut jätesäkin ja maalarinteipin (joilla kipsi eristetään vedestä) toiseen huoneeseen, jonne kinkkaat ne hakemaan. Kaikkia kun ei saa kannettua kerralla, niin vaatteet unohtuu keittöön.

Sohvalla alasti istuen tungetaan jalka jätesäkkiin ja teipataan tiiviiksi. Sen jälkeen suihkuun, jossa yhdellä jalalla taiteillen akrobaattinen peseytyminen - mallia erittäin nopea. Jätesäkin sauma kun ei saa vuotaa, ettei kipsi mene piloille. Sen jälkeen pompitaan pyyhkeelle, liukastutaan märällä lattialla tottakai ja tarrataan suihkuseinästä, joka pelastaa katastrofilta. Kaiken tämän aikana kipsi on tietysti kolahtanut jokaiseen mahdolliseen kulmaan.

Eli melkoista sompailua on. Kerkesin jo hetken miettiä, että haiskoot pallit sitten kuusi viikkoa, minä en välitä. Kunhan ei tarvi liikkua. Nöyrtymäänhän sitä tietenkin taas joutuu ja yritän käyttää aivojakin niin, että saisin tämän logistiikan toimimaan edes jotenkin. Minkä tahansa esineen kantaminen kun on niin pirun hankalaa, niin sen takia tuota logistiikkaa joutuu miettimään.

Mieli onneksi hieman kirkastui, kun soittelin osastolle verikokeiden tuloksia ja vastauksista päätellen taisi sattua lääkäri puhelimeen. Kyseli sitten, että murtuiko jalka ja kun kerroin mitä tapahtui, niin sieltä tuli useampiakin vaihtoehtoja. Hoidot ovat minun kohdalla toimineet niin hyvin, että viimeinen hoito ei välttämättä ole pakollinen tai se voidaan tarvittaessa antaa kevennetysti niin, että jos leikkaus on jalan kannalta hyvä vaihtoehto, niin se voidaan kyllä ensi viikolla tehdä.

Siispä soittelen maanantaina Töölöön ja kerron tästä vaihtoehdosta heille, niin saavat sitten suunnitella hoitolinjan. Leikkauksen hyödyllisyys varmastikin riippuu ensi viikon kontrollikuvista, josta varmasti selviää onko luu pysynyt oikealla paikallaan ja lähtökohtaisesti luutumassa niin, että nilkka olisi jatkossakin urheilukelpoinen. Nyt valitulla hoitolinjalla kun on olemassa riski, että nilkka jää hieman löysäksi.

Syövästä paraneminen on tietysti kokonaisuuden kannalta tärkein, mutta jos hoitava lääkäri on tuota mieltä, niin tottakai mä sen Töölöön tuon tiedoksi, niin pystyvät sitten kirurgit miettimään mikä on järkevintä. Viimeksi kirurgi sanoi, että ei ole mitenkään mahdotonta muuttaa hoitolinjaa vielä viikonkin päästä tapaturmasta.

Ei sillä, että leikkausta millään muotoa haluaisin. On niistäkin sen verran kokemusta, että haavakipu yhdistettynä titaanivahvistettuun luuhun millään muotoa houkuttelisi. Se on kyllä pirun kipeä useamman viikkoa, kun on luuhun vähän ruuvia porailtu. Kyllä sen kuitenkin on valmis kärsimään, jos se parantaa mahdollisuutta entisenlaiseen nilkkaan, ja jos se ei tätä syövän hoitoa kokonaisuutena vaaranna.


t. Madratios






torstai 9. toukokuuta 2013

Jalka poikki

Kävin sitten piristämässä päivää prätkäilyn merkeissä. Ei ollut hyvä idea, ainakaan lopputulosta ajatellen. Keula alta jarruissa ja nurin. Vauhtiakaan ei ollut juuri mitään, mutta kun on näköjään hyvällä tuurilla varustettu, niin se ilmeisesti kantaa joka osa-alueella. Sinänsä ironista, että on menty noilla kaksipyöräisillä melko kyseenalaista vauhtia kisoissa pusikkoon ja liuttu sadekelillä kyljellään yms., niin sitten kesken syöpähoitojen jalka sanoo naps tällaisessa tilanteessa. Jotenkin se on uskomatonta.

No eihän siinä. Kaveri sattui olemaan hollilla, niin sain autokyydin Töölöön, jossa sitten arvottiin kaikenmoista. Ihoon luonnollisesti tuli nirhaumaa, joiden nfektioriskiä arvioitiin, sekä sitten jalan operointia. Leikkaus jäi kuitenkin välistä, koska kokonaisriskit olisivat olleet liian suuret. Nyt on sitten 6 viikkoa jalka paketissa ja yritän selvitä keppien kanssa.




Jos kerran meinaa pikkuhiljaa hengiltä tämä elämä viedä, niin saisi tipahtaa se piano päälle jo ja loppua kerralla. Tällainen rääppiminen kyrsii, vaikka tokihan tämäkin oli oma vika. Kepitellään nyt sitten.


t. Madratios

tiistai 7. toukokuuta 2013

Magneetto ja TT ja vähän muuta

Sytokrapulan ykköspäivänä kävin magneetissa ja se putki on kieltämättä alkanut tuntua kerta kerralta ahtaammalta. En tiedä johtuiko se nyt tästä hoidon läheisyydestä vai mistä, mutta nyt joutui tosissaan tsemppaamaan, että siellä pystyi sen about 40 minuuttia makaamaan.

Hoitaja laittoi peiton jalkojen päälle ja pikkuhiljaa alkoi tulla ahdistavan kuuma. Sitä sitten työntelin siinä kuvaussarjojen välissä sivuun. Suuta alkoi kuivaa ja pienimuotoinen ahdistus hiipi mieleen - pakko päästä pois täältä. Ei kuitenkaan antanut luonto myöten painaa soittokelloa. Otin vielä temestan ennen tuubiin menoa, eikä sekään auttanut, joten voi tulla jatkossa noista kontrolleista vähän tukalia :) No, eiköhän ne jotain tajuntaa laajentavaa antane, jos muuten ei meinaa kuvat onnistua.

Outo juttu, koska aikaisemmin noissa ei ole tuntunut mitään ahtaanpaikankammoa. Tai no viimeksi hyvin lyhyen aikaa ja hetkellisesti, mutta siis ennen sitä.

Olohan on nopeasti parantunut ja tänään oli jo täysi tohinapäivä. Kävin lounastelemassa ja ruoka maistuukin jo nyt yli 90% oikealta. Siihen päälle kauppareissua ja koirien kanssa ulkoilua, niin joutuikin jo pari tuntia latailemaan.

Tänään oli myös yksi työneuvottelu, tai voisiko sanoa työhaastattelu. Olin sitä vähän etukäteen jännitttänyt olotilan ja tilanteeni johdosta, mutta ihan turhaan. Ei siinä ollut mitään draamaa tai vaivaantuneisuuden tunnetta, mitä etukäteen ehkä hieman pelkäsin. Hauska kokemushan se sinällään oli mennä paikalle tämän näköisenä ja olla tiukassa tentissä.

Näitä neuvotteluja on nyt muutamia tulossa ja katsotaan niiden tulemana sitten, että mihin sitä päätyy. Mielenkiintoisia vaihtoehtoja kyllä sinällään kaikki. Eikä sitä tämän kokemuksen jälkeen enää aikaansa viitsi mihinkään ei-mielenkiintoiseen tuhlatakaan.

Asiaan liittyen tuli tänään mietiskeltyä ohikiitävän hetken verran Slayer-kitaristin kohtuullisen tuoretta kuolemaa ja sitä, miten loppuviimein nuorena lähti sekin artisti, kun 49v. oli. Varmaan oli rankka elämäntyyli ja se tietysti voi vaatia veronsa, mutta siinä Radio Rockia kuunnellessani Nikula mielestäni tiivisti asian aika hyvin sanoessaan, että Hanneman sai 49-vuotensa aikana aika paljon enemmän aikaan, kuin moni 100-vuotias saa omansa aikana. Se jäi kieltämättä jäi hetkeksi kaikumaan pääkoppaan. Kaverin tuotanto kuitenkin on vaikuttanut oman genrensä musiikkityyliin melkoisen pitkään ja melkoisen paljon.

Ennen kuin alan haaveilla myyttisen jumalan statuksesta loppuelämäni tekojen seurauksena, niin arkisempana rutistuksena hoidan huomenissa TT-kuvat vielä alta pois. Nyt muistin jopa kiskoa ne varjoaineet. Jäätävän pahaa anislitkua, mutta kyllähän senkin kestää, kun tietää miten hyvää se sulle tekee.


t. Madratios

maanantai 6. toukokuuta 2013

Kotona

Se olis enää yksi jäljellä! Tai mistä sitä tietää, mutta ainakin tällä erää. Illalla imaisin viimeiset jälkinesteet, jonka jälkeen mut laskettiin taas kerran himaan. Kello taisi lähennellä taas yhdeksää, mutta ei sen väliä. Kotona on kiva olla.

Olokin oli näin perstuntumalla aikaisempia kertoja parempi, vaikka tokihan se meni taas ilta tuossa sohvalla jumittaessa. Sytokrapulan ensimmäisen yön unet menee aina kovin levottomaksi ja katkonaiseksi, joten tuskin viime yönä levättyä kauheasti tuli. Tokikin olihan siellä pohjilla jo nelisen päivää makoilua sairaalassa. Nyt tosin on näin ykköspäiväksi ihan pirteä olo.

Pientä äklötytä kieltämättä vielä ruoan suhteen on, mutta sain mä sentään vietyä itseni koirien kanssa ulos. Ei mikään kovakuntoinen fiilis, mutta kyllä mä sen 30min. Jaksoin haikkailla. Ja ihan rahkaakin sain jo näin ensimmäisenä päivänä uppoamaan, joten hyvissähän tässä ollaan.

Kohta pitäisi lähteä valumaan magneettikuviin, joten pitänee vielä yrittää jotain ruokaa saada alas. Ettei sitten nälän takia tule huono olo siellä tuubissa. Otan kyllä myös temestaa matkaan, niin menee näin heti hoidon jälkeen vähän helpommin se makoilu. 


t. Madratios


lauantai 4. toukokuuta 2013

Kolmas päivä

Ruokahalu säilyi ihme ja kumma eiliseen saakka, jolloin sain vielä alas faijan tuoman kanatortillan. Sen jälkeen ei olekaan mitään alas saanut. Mieli tekisi ja nälkä on, mutta oikeassa elämässä ei uppoa. Hajut tuhoaa mahdollisuuden safkailla. Huonetoverit kotiutuivat tänään, joten nyt ei onneksi tule edes huoneeseen niitä haisevia ruokia. Joutui aina poistumaan muiden safkailujen ajaksi.

Eilen joutui pitkästä aikaa taistelemaan hikankin kanssa. Aika pitkään onnistuin sitä jallittamaan ennen kuin pääsi yllättämään. Ei onneksi kuitenkaan kauhean pitkään jaksanut riesana olla, kun kokeilin taas kaikki mahdollisen keinot karkottamisekseen ja otin vielä temestan avuksi taistoon. Sinne meni ja ei onneksi ole tullut takaisin.

Väsymyskin on pikkuhiljaa puskenut normaaliin malliin päälle ja koko päivä on oikeastaan mennyt torkkuessa. Ehkä sitä kuitenkin tuon Suomen pelin jaksaa katsoa, jos oikein skarppaa.

Tällaista normimeininkiä siis. Sain vielä varmistuksen siitä, että viimeinen hoito onkin sitten tismalleen samanlainen. Pyysin jotain erikoislääkkeitä, että kerrankin olisi pirteä olo väsyneen sijaan. Lupasivat miettiä, josko keksisivät jotain.


t. Madratios




torstai 2. toukokuuta 2013

Rundi 12

Täällä sitä jälleen toimistolla ollaan. Vappu oli kohtuullisen rankka ja rasitin kuvitteellisesti maksaani pullollisella Krombacheria. Kaivariinkin asti pääsin ja siellä muutama tunti hengailtiin. Oli ainakin lämmintä, kun satuttiin löytämään sopiva mesta, mihin ei tuullut.

Muistelen joskus kuulleeni jotain juttua, että sytostaattien aikana ei aurinkoon saisi mennä, mutta meninpä kuitenkin. Tosin pidin kyllä pipon päässä, arskat silmillä ja takinkin päällä. En muutenkaan ole mikään auringonpalvoja, joten se meni ihan hyvin noin. Mikään paikka ei siis palanut, mutta kyllä siitä pienoinen hedari tuli. Se meni onneksi ohi panadolin ja unen avulla.

Hoitona olisi taas se perinteinen nelipäiväinen, eli muutamat pikkupullot eri sytoja ja sitten 5,5h pulloja ifosfamidia järjetön määrä. Kusella saa siis ravata taas koko ajan ja jo ensimmäisenä päivänä se on yhtä etovaa, kuin aikaisemminkin. Suun kautta hengittäminen tai hengityksen pidätyskään ei meinaa auttaa, mutta taistellaan nyt nämä loput vessakäynnit läpi.

Inttikieltä käyttääkseni sytojen TJ on 8. Sen verran siis tiputuspäiviä jäljellä.


t. Madratios