Olinhan mä suunnitellut tähän tilanteeseen vaikka mitä, mutta en mä tässä kunnossa voinut mitään niistä suunnitelmista toteuttaa. Ei pysty juomaan skumppaa, eikä ajamaan prätkällä. No mutta, nyt se on ohi ja ehkä se fiiliskin tästä alkaa piristyä, kun tämä konkreettisesti tästä vielä realisoituu.
Oli muutenkin kiireinen päivä, kun kävin hoitojen välissä Töölössä kuvauttamassa jalan ja juttelemassa lääkärin kanssa. Sinne jäi kipsi ja kepit. Nyt sitä viiletellään lähestulkoon normaalisti. Lääkärin kanssa asiointia haittasi pienimuotoinen kielimuuri, mutta olin ymmärtävinään luun olevan normaalivahvuinen vasta kuuden viikon päästä tästä hetkestä. Eli nyt saa heittää kävelylenkkiä, uida ja fillaroida, mutta juoksemaan ei vielä kuulemma kannata yrittää. Salillakin saa käydä. Tuntui oudolta kävellä ulos Töölön sairaalasta ilman mitään tukea. Hidasta se on. Kävely siis.
Ja tottahan mä heti ensimmäisissä portaissa täällä kotona kompuroin ja kipeä nilkka venähti, joten nyt sitten taas linkutetaan menemään. En usko, että siihen luuhun mitään tuli, mutta kun jalka on aika turvonnut ja elefanttimainen, niin varmaan äkillinen venyminen jotain kudoksia sieltä kipeytti. Kyllä mä taas kiittelin tätä omaa tekemistäni. Mä en käsitä miten mä aina onnistun.
Nyt se on sitten toipumista, kuntouttamista ja kontrollielämää tästä eteenpäin. On tässä vielä kuitenkin tuo laskimoportin leikkaushaava paranneltavana ja onhan tuo fyysinen kondiskin aika surkeassa kunnossa. Naama punoittaa jne. Tekemistä siis riittää.
Kippistäisin, jos voisin ja söisin pihvin, jos jotain maistaisin. Mutta cheers näin virtuaalisesti kuitenkin.
t. Madratios